Ensimmäinen rangaistus

Yksi.

Sen pystyi miltei visualisoimaan punahehkuisena välähdyksenä ja onomatopoeettisena tekstilisäyksenä sarjakuvamaiseen tapaan, kun sivallus läiskähti maidonvalkeaa ihoa vasten. Osuma tuntui ensimmäisenä keuhkoissa, jotka vetivät itsensä nopeasti nykäisten puolitäyteen ilmaa niin, että maalattujen huulten välistä kuului tuskaisa hengähdys. Itse kipu tuli sekunnin murto-osan jäljessä ja tuntui siltä kuin isketyn kohdan ihosolukko olisi palanut irti toisistaan nopeasti. Sitä mukaa, kun ihon pinta kohosi ja muuttui helakanpunaiseksi, kipu jäi suloiseksi poltteluksi.

"Älä anna minun häiritä. Kirjoita vain."

Ääni oli rauhallinen ja siinä oli teennäiseksi tarkoitettu opastava sävy, joka peitti alatekstinä olevan uhan siitä, että pahempaa seuraisi, mikäli Hän ei tottelisi. Jännittyneet kädet - ainoat vapaat raajat rahiin konttausasentoon sidotussa vartalossa - rentoutuivat sen verran, että kurottivat kohti paperia ja kapinallisen hitaasti kirjoittivat toivotun sanan, oikein. Hän oli siinä siksi, että oli huomautuksesta huolimatta kirjoittanut sen muodossa, joka ei ollut opettajalle suotuisa.

Kaksi.

Inahdus oli kovempi ja ilmanvedon oheen tuli vatsalihasten jännitys. Iho ei ollut vielä puutunut, vaan helotti herkkyyttään. Hän kommentoi tilannetta jotenkin kuin muka keventääkseen. Mestari ei vastannut, eikä Hän voinut nähdä ilmettä opettajansa kasvoilla. Ainoastaan kuvitella. Oliko se raukean vakava vai hymyilikö maestro? Kenties ihan pieni hyppysellinen ylimielisyyttä? Oikeutettua sellaista. Hän ei kohottanut katsetta paperista edessään nähdäkseen, olisiko voinut peilata ilmeen jostain.

Kolme.

Se tuntui jo ja sai silmät puristumaan kiinni. Fuck. Shit.

"Jos saan pyytää toiselle pakaralle..." Hän mumisi nöyrtyen ja poti suunnatonta ärtymystä joutuessaan tekemään niin. Jokseenkin kömpelösti se alistuminen koetettiin kätkeä peräti nasevan ja ylpeän äänensävyn taakse. Mestari huokaisi raskaasti, ja Hän saattoi kuvitella silmien muljautuksen yläpuolellaan.

Neljä.

Armahduksen johdosta isku riipaisi nyt toiselle puolelle. Se tuntui yhtä paljon kuin ensimmäinen ja sai päässä aikaan ymmärryksen siitä, miten opettajansa armoilla olikaan. Siistissä nipussa siinä hän ei olisi päässyt minnekään, vaikka olisi yrittänyt.

"Montako vielä..?", Hän kysyi takahampaat pureutuen yhteen, mutta keppostelijan hymy ei kadonnut tuskahikeä kirvottavilta kasvoilta. Kapinallinen ei näyttäisi tuskaansa milliäkään enempää kuin oli pakko. Jukuripää. Se hän oli.

"Kuusi." Toteamus oli jälleen rauhallinen.

Viidennen iskun kohdalla keho alkoi jo puuduttaa itseään, muokaten kirvelystä täyteläisempää. Jos lämmin kinuskikastike kielellä olisi voinut sattua, olisi kipu ollut varmaankin jotakin sellaista. Samettista, makeaa, polttavaa. Kynä täytti paperin kohtia vauhdikkaammin kuin iskuja tuli. Kymmenen iskua, kymmenen oikeinkirjoitettua sanaa. Kookas käsi kokeili ihon turvotusta ja silitti sitä tunnustelevasti.

"Tämä ei tule jättämään pysyviä jälkiä. ...Mutta haluan sinun ymmärtävän, että tämä on vain pieni esimerkki siitä, mitä rangaistuksesi voivat olla. Tällä kertaa pääset vähällä. Seuraavalla kerralla saattaa tapahtua jotakin huomattavasti epämiellyttävämpää."

"Kuten mitä?"

Parin virkkeen mittainen tauko palautti oppilaan röyhkeyden ja hän oli jo miltei unohtanut iskujen tuntuvuuden. Mestari huokaisi ja sivalsi.

Kuusi, seitsemän.

Hän ehti sillä aikaa kirjoittaa miltei kaikki sanat. Huomaisikohan arvon maestro, jos hän ujuttaisi sinne kaksi väärinkirjoitettua versiota? Hän otti riskin ja kirjoitti seitsemännen ja kymmenennen sanan väärin.

Kahdeksan. Lantio teki yllättävän liikahduksen. Mestari kokeili jälleen kumpaakin punaiseksi piestyä pakaraa ja ruokki oppilaansa kiintymystä luoden hellyydelle valtavan voiman, nyt kun sitä oli saatavilla sadismin rinnalla.

"Kaksi vielä", ääni kertoi varmasti, mutta se ei ollut uhkaava, vaan sävy kallistui neutraalista huolehtivan puolelle aivan millin verran - tai näin Hän sen tulkitsi. Kenties se olento niputettuna oli tarpeeksi soma aiheuttaakseen empatiaa - vai...?

Yhdeksän, kymmenen.

"No niin", opettaja totesi. "Katsotaanpa, oletko ---" Tarkka silmä huomasi välittömästi sanojen viidakkoon kätketyt virheelliset yksilöt. "Aijaijai... Voi ei." Kieli naksautteli toruvasti. "Yksi ylimääräinen jokaisesta väärästä sanasta", Mestari tokaisi.

Yksitoista, kaksitoista - kumpikin omalle pakaralleen. Mutta sitten se oli ohi. "Kiitos, Mestari. Lupaan totella tulevaisuudessa." Pieni hymynvire säilyi yhä, tuoden alkukesälapsen luonteen raikkauden auraansa, jota tulimerkki puolestaan veti keuhkoihinsa hänestä kuin inspiraation taianomaisella hehkulla itsensä ruokkiva vaihdokas. Hän huokaisi helpotuksesta ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan jättäen kynän ja paperin maahan odottaen, että opettaja laskisi hänet irti. Mutta Mestari aprikoi ja jäi pohdiskellen katsomaan oppilastaan. Pohtiva hyminä karkeutui maskuliinisuudessaankin kiehtovan pehmeästi loppua kohden.


"Toisaalta. Miksipä ei."

Henkäys sai melodian, kun törmäävä paino sai rahin hievahtaman kerta toisensa jälkeen. Pitsisen kankaan tuntu pohkeita vasten oli ilmaa.